Olen käynyt juttelemassa omasta elämästäni työterveyshuollon hoitajan kanssa nyt muutamia kertoja. Se ihminen on jotenkin niin empaattinen, että joka kerta, kun hän kysyy, mitä minulle kuuluu, alan itkeä.

Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu ihan hullulta itkeä pillittää siellä. Niinhän mä sille ihmisellekin kerroin, että meillä on kaikki ihan kunnossa, on töitä, lapsi, parisuhde, talo ja elämä sujuu. Mutta silti sitä pitää joka kerta itkeä siellä.

Siitähän se itku tulee, kun on niin perhanan väsynyt. Tyttö vaatii _koko ajan_ huomiota joko multa tai mieheltä ja sitten kun saadaan hänet punkkaan (sentään ihan inhimilliseen aikaan n. 19.30) ollaan niin väsyneitä, että ei tasan tarkkaan kiinnostuta ainakaan toisistamme. Se johtaa sitten siihen, että minä pikkuhiljaa kerjään ja kerjään ja kerjään huomiota mieheltä, joka ahdistuu ja ahdistuu aina vaan enemmän. Toinen tietysti näkee sen niin, että heti kun tyttö ei enää vaadi mitään, on isompi tyttö vaatimassa. Niin tai näin, mutta tyhjältä tuntuu.

Se hoitaja käski mun miettiä joka ilta ennen nukahtamista, mikä on ollut päivän tähtihetki. Kahtena ekana iltana nukahdin ennen kuin osasin päättää, mikä se tähdekkäin kohta päivästä oli. Ja eilisestäkään en osannut valita - miten musta on tullut näin päättämätön. Tänään pitää petrata: tiedä tosin, mikä tässä sairaslomapäivässä kaikkein parasta on ollut. Varmaan se sairasloma on nyt mun tähtihetki.