Onkohan kaikilla kaksivuotiailla tapana keskustella huutamalla? Ja jos kaksivuotias ei saa välittömästi vastausta, niin voluumia voi aina säätää vielä vähän suuREMMALLE!

Pistäydyimme Liinun kanssa illalla apteekissa ja kaupassa. Helppoa ja nopeaa ilman kaksivuotiasta ja hänen kanssaan... Noh, huvittavaa, rasittavaa, kamalaa tai haastavaa ihan omasta virkeydestä riippuen.

Apteekissa kuului reippaalla huudolla: "NUHALÄÄKETTÄ OSTAA ÄITI!" samalla kun pieni käsi tarrasi milloin mihinkin lääkepakettiin. Seuraavaksi tutkittiin, mahtuisiko millään ryömimään pöydän alla olevasta raosta sille puolelle, missä täti istuu. Kivaa olisi ollut myös jäädä lukemaan lehtiä ja kiivetä kaikille tuoleille seisomaan kengät jalassa. Kunnialla selvittiin apteekista pihalle, kun äiti vihdoin ymmärsi, että ostokset täytyy antaa kaksivuotiaan kannettavaksi.

Kaupassa pikkukärreihin olisi juoksujalkaa poimittu postikortteja, lahjapapereita ja kinkkua monta pakettia. Sitten, kun ei huvittanut juosta, kuului "IINU KAATUS!", kun tyttö kävi köllöttelemään kaupan lattialle. Ja kassalla iski paha mieli, kun äiti ehti nostella osan ostoksista hihnalle. Itse olisi pitänyt saada laittaa kaikki. Pikkukärryjen palautus tarmokkaasti juoksujalkaa sentään vähän hyvitti mielipahaa. Kunnialla selvittiin kaupastakin pihalle, kun äiti taas muisti, että apteekin ostokset täytyy antaa kaksivuotiaan kannettavaksi.

Tänään on ollut mulla muutenkin hyvä päivä - niinpä kauppareissutkin meni hyvin. Se että selvittiin kunnialla, tarkoittaa tätä nykyä aika paljon muuta kuin silloin vastasyntyneen kanssa. Voi, miten silloin pelotti, jos vauva alkaa itkeä julkisella paikalla enkä saa pientä heti tyyntymään. Nyt ei haittaa, vaikka Liinu karjuu milloin minkäkin tahtomisen tai ei tahtomisen vuoksi. Ei haittaa, vaikka ihmiset katsoo, kun äiti raahaa huutavaa lasta yhdessä kainalossa ja ostoksia toisessa. Sellaista se elämä nyt vain on - minä olen äiti, tunnen Liinun, määrään mitä tehdään. Jos se aiheuttaa ääntä, niin mitäs sitten, ääntä tänne maailmaan mahtuu.

ps. Ihanaa tällainen hetkittäinen itsevarmuus. Meni kaksi vuotta ennen kuin minusta tuli äiti, joka luottaa omiin taitoihinsa. Suurimpana syynä taisi olla se, että Liinu on tolkuttoman herkkä reagoimaan kaikkeen eli huutoa riitti vauvana. Minä täysin kokemattomana kaikkeni yritin ja silti lapselta saatu palaute oli pelkkää huutoa päivästä toiseen. Vähemmästäkin luottamus omaan äitiyteen rakoilee.