Voi perkeleen perkele. Taas pyryttää. Ja keli lauhtuu, tiet sohjoontuu eikä kohta auto kulje taas mihinkään päin. Jotenkin närästää tosi kovasti tämä talven tulo.

Ehkä se on tää maanantaikin, joka ärsyttää - piti herätä kuudelta, kun lauantaina ja sunnuntaina vedeltiin unta kahdeksaan asti.

Ja Liinulla on tosi klassinen uhmaikä. Koko viikonlopun kuuntelin vinkunaa siitä, mitä Liina haluaisi tehdä ja sitten kun tehtiin niin kuin hän halusi, alkoi päinvastainen vinkuminen - EI, EN HALUA, EN HALUA!!! Jees, elämä on kivaa.

Ja entäs siellä tontilla sitten. Tuntui, ettei ukot saaneet koko viikonloppuna mitään aikaiseksi. Mun mies on niin tarkan työn tekijä, että sillä menee se aika tuumatessa ja suunnitellessa, kun toiset on jo homman tehneet. Toki työn jälki on hyvää, mutta kyllä se hitaus ottaa hermoon. Mun ei pitäisi ollenkaan käydä siellä rakennuksella, kun aina kun menen, mun naamasta voi lukea sanat: "täälläkään ei ole tapahtunut yhtään mitään"... Apumiehenä miehen isä on vielä hitaampi ja oma isäni on taas niin nopea, että mies ei ehdi edes varmistaa, että tekevät kaiken oikein. Oli niin tai näin, niin aina väärinpäin.

Huomenna on sentään kampaaja. Ehkä leikkaus ja raidat saavat maailman hymyilemään. Sitä odotellessa.