En kaipaa isoa vatsaa, stressaavaa raskausaikaa, sokereiden viilaamista, hankalaa liikkumista, turvonneita nilkkoja. En liioin ahnehdi synnytyskokemuksia enkä yöheräämisiä. En ikävöi maitoa vuotavia rintoja, vettyneitä liivinsuojuksia tai viikkotolkulla kestävää jälkivuotoa. En kaipaa pyllynpesuja, puklujen pinnoittamaa lattiaa, maidon pakastamista enkä soseiden keittämistä. Minulla ei ole ikävä niitä epätoivoisia hetkiä, jolloin kannoin koliikkivauvaa tunnista toiseen, päivästä toiseen, yöstä toiseen.
Niitä päiviä pelkään kun tuntui, että en jaksa enää.

Mutta tuon kaiken - ja paljon muuta, jonka aika on jo pyyhkinyt mielestäni - ottaisin ilomielin, jos saisin toisen ja vielä kolmannenkin lapsen.

Haikumieli valtasi minut hetki sitten. Ensimmäistä kertaa kyynelehdin tämän asian vuoksi. Mietin Liinua ja hänen tämäniltaisia tanssiesityksiään, mietin sitä, kuinka tyttö kiepsahtaa kaulaan, kertoo haluavan antaa suukon, toteaa kuinka hän rakastaa äitiä. Hymyilin ja ajattelin, kuinka tyttö innostuu hetkessä asiasta, joka aikuisen mielestä on ihan tavallinen juttu. Mikä rikkaus tuo tyttö meille onkaan.

Rakastan lastani ihan mahdottoman paljon. Tämän tunteen haluaisin tuplata, triplata sitten aikanaan. Nyt osaisin nuuhkia pientä vauvaa, rakastaa omaa lastani jo silloin, kun se on vasta aivan pieni. Nyt ymmärtäisin, mitä tarkoittaa, kun minulle, lapsen äidille sanotaan: "nauti nyt tästä vauva-ajasta".

Mikä tässä auttaisi?