Vauvahaaveita, oi niitä riittää. Ovulaation aika on käsillä, nähtäväksi jää, miten tuloksellista tämä toiminta on. Pessimismi valtaa jo alaa, ja ehtii taatusti saavuttaa melkoisen mittakaavan parissa viikossa. Itkettää jo valmiiksi, kun ajattelee, miten joudun taas pettymään.

Huomenna on sydän- ja diabeteslääkäri. Tuo sydänjuttu vähän jännittää. On jokseenkin epämukavaa maata selällään tissit paljaana, kun mieslääkäri ajeluttaa sitä ultraäänilaitetta tissin alla, päällä ja vierellä eestaas ja taas takaisin. Eikä mun tissit ole enää imetyksen jäljiltä kovin timmissä kunnossa... TIEDÄN että työtä se vain lääkärille on, mutta mulle toi on mun tissi, jota en halua antaa ihan kaikille veivattavaksi. Ja juuh, kyllähän mä tosta selviän, sillä tiedän, että ikävämpiäkin tutkimuksia on, tuo nyt on lähinnä kiusallista, jos sitäkään.

Diabeteslääkärille olen ajatellut puhua ihan vakavissani noista vauvahaaveista. Tai mitäpä niissä on puhumista, lupia en ole kysellyt enkä kysele. Tietysti jos hba1c on ihan p:stä, niin sitten pitää skarpata. Jotenkin mulla on vain sellainen varmuus, että tarpeen vaatiessa pääsen miltei terveiden tasolle hyvinkin pikaisesti, tosin juuri muuta elämää ei silloin sitten olekaan.

Ei mulle vieläkään kovin kaksisia kuulu, tuskin tämä elämä tästä nousuun lähtee ennen muuttoa. Ennen muuttoa en aseta itselleni yhtään mitään tavoitteita, kunhan mennään päivä kerrallaan ja tehdään, mitä jaksetaan.  Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun kirjoitan muutosta jotain. Se ei nimittäin vielä ole lähellekään käsillä, mutta ehkä jo hitusen lähempänä. Ainakin sen verran, että uskaltaa kirjoitaa siitä.