on se, että mun päivien kultahetkikin viedään multa pois.

Eli meidän päivärumba menee näin: herätään, hoitoon, töihin, kauppaan, hoidosta pois, kotiin, ruokaa, syömistä, siivoamista, kotitöitä, iltapalaa, iltapesuja, nukkumaan laittoa - - -tuttua, eikö totta? Ja sitten  viimeisenä: Aaaaah, jokaisen äidin unelmahetki. Kullannuppu on omassa sängyssään, hiljaa ja tyytyväisenä ja se äidin ikioma aika alkaa.

Yleensä saan viettää tämän kultahetken täysin yksin - eihän se muuten kultahetki olisikaan. Tänään, kun on just muutenkin ollut vittumainen päivä, mies tuli kotiin sillä sekunnilla, kun olen sanomassa Liinulle hyviä öitä.

Sekunnin sadasosan harkitsen huutavani miehelle, että mitä helvettiä sinä nyt jo (siis klo 19.30) kotiin tulet, painu vielä takaisin sinne raksalle! Ja että: On se jumalauta, että minä teen täällä kaiken ja sitten kun alkaa se aika, että ei ole pakko enää tehdä mitään, vaan saisin vaan olla yksin, niin sitä saatana tulet pilaamaan senkin.

Tuo sekunnin sadasosa sai aikaan sen, että vaivoin nielin kuin nielinkin kaiken tuon ylläsanotun ja totesin vain, että voitko mennä siitä jaloista pyörimästä vaikka olkkariin, haluan olla itsekseni. Siitäkin katsoi asiakseen suuttua, osaisi nyt vain olla kiitollinen, kun säästyi niin paljon pahemmilta sanoilta.

Huomenna on meidän tapaamisesta kulunut 10 vuotta ja kihlautumisesta 8 vuotta (oiskohan, en muista vuosia ihan tarkkaan?!) ja on odotettavissa, että en saa minkäänlaisia huomionosoituksia. Näiden kymmenen vuoden aikana mies on tuonut mulle kukkia ehkä 5 kertaa, yleensä syntymä- tai nimipäivänä, ei koskaan muuten vaan. Sanat "rakastan sinua" olen kuullut ehkä samaiset viisi kertaa, jos sitäkään. Kivoja yllätyksiä ei tule oikein koskaan, ei mitään spontaaneja muistamisia tai rakkauden osoituksia.

Näin kirjoitettuna tämä tuntuu vielä pahemmalta kuin muuten. Omassa elämässäni kymmenen vuotta on mennyt kuitenkin tosi nopeasti.
Ehkä olisin kuitenkin odottanut, että edes oman tyttären syntymä olisi ollut sellainen asia, joka olisi vienyt miestä kukkakaupan suuntaan, mutta ei. Ikävän hyvin muistan sen, kun äitini oli luonani synnytyssairaalassa ja kysyi, mitkä kukat miehesi on tuonut. Hädissäni osoitin sitten vaaleanpunaista ruusukimppua, kun en halunnut edes hänelle kertoa, että ei tullut kukkia ei, eikä yhtään mitään muutakaan.

Mitähän helvettiä minä ylipäänsä tuon miehen kanssa teen, saati sitten, että meillä on yhteinen, iso ja kallis talo rakenteilla. Eletäänhän me elämää kumppaneina ja suloisen tytön vanhempina, mutta ei ole kipinää ei. Ei kai koskaan ole oikein kunnolla ollutkaan. Tämä meidän avioliitto on osoitus sinnikkyydestä ja tahtomisesta. Mulla on jo etukäteen paha mieli huomisesta ja siitä, etten saa rakkautta ja huomiota. Tekisi mieli huutaa ja järjestää kaamea perheriita, mutta pitää varmaan antaa toiselle mahdollisuus. Tosin turhaa se on: sen sijaan, että toisi mulle vaikka vain karkkipussin ja ilmoittaisi rakastavansa minua, sitä vain löntystellään muina miehinä kotiin, syödään ja hävitään.

Te muut jo sen nyt tiedättekin: huomenna meillä räjähtää, voi mies parkaa...