JOS elämäni olisi suoraan roskaromaaneista, keittiön pöydällä olisi odottanut ruusukimppu ja minut olisi kaapattu villiin syleilyyn heti kotiin saavuttuani. Keittiössä olisi odottanut gourmet illallinen, jos ei olisi jo ehditty lähteä nauttimaan kynttilänvaloillallisesta tasokkaaseen ravitsemusliikkeeseen.

En elä pää pilvissä ja osaan suhteuttaa toiveeni arkiseen elämään. Silti petyin siihen, että mies oli autuaan yllättynyt siitä, että ylipäänsä olin odottanut yhtään mitään. Päivä ei voinut jäädä unholaan, sillä tästä oli ollut jo viime viikolla ja vielä pari päivää sittenkin puhetta: hän ei vain näköjään pitänyt tätä sellaisena asiana, joka vaatisi mitään erityistä.

Olisin ollut tyytyväinen syliin ja helliin sanoihin, mihin tahansa, mikä olisi kertonut siitä, että merkitsen hänelle jotain. Odottaahan sitä rakkautta ja huomiota muutenkin, mutta erityisesti tällaisina erityispäivinä. Näistä päivistä tulee kerta toisensa jälkeen yhtä tuskallisia, kun odotan ja toivon ja saan aina vaan pettyä.

Enpä tiedä. Rakkautta ja huomiota haluan saada ja antaa. Sitä en tiedä haluanko sitä tuon miehen kanssa. Sen vain tiedän, että onnetonta parisuhdetta onnettomampi asia minulle olisi yksinhuoltajuus: vaihtoehtoja ei siis juuri jää: haluan, että Liinu elää oman isänsä ja äitinsä kanssa, se on minulle tärkeämpää kuin mikään muu, kun meillä arki kuitenkin sujuu.

Nyt on pakko lähteä Liinun luo. Voitte arvata, että hän jos kuka kärsii siitä, että vanhemmilla ei mene hyvin eikä äiti ole hyvällä mielellä. Kun tänään huusi miehelle, pieni tyttönen totesi minulle: "Äiti älä tuhma ole".

Yritän olla olematta tuhma. Ensimmäinen askel on katsoa Pikku kakkonen, seuraava askel on lähteä Liinun kanssa ulos. Ehkä mielikin piristyisi raittiin ilman myötä.