Surffailin blogistaniassa ja hups heijaa: luin blogia, jonka kirjoittaja on vastikään tullut töihin siihen työpaikkaan, jossa itse olen työskennellyt jo vuosikaudet.

Hauskalta tuntui lukea siitä, kuinka uusi työntekijämme on kokenut meidän perehdytyksen ja miltä hänestä on ensimmäisinä päivinä tuntunut. Mielenkiintoista! Ja toisaalta kamalaa: tirkistelen hänen tuntojaan eikä hänellä ole aavistustakaan, että yksi hänen perehdyttäjistään seurailee hänen ajatuksiaan. Pienen tovin harkitsin, pitäisikö jättää hänelle kommentti, anonyymisti tottakai, mutta ehei, sitä en aio tehdä.

Oma blogini palveluu hyvin tarkoitustaan: toimii päiväkirjana, johon saan kertoa itsestäni ja omasta elämästäni ihan niin paljon kuin haluan eikä kukaan voi syyttää minua itsekeskeisyydestä. Tästä blogista minut ja meidän perheen tunnistaa taatusti, jos meidät tuntee hyvin muutenkin. Jos tietäisin, että joku tuttava seuraa tätä blogia, sensuuri tiukentuisi taatusti. Minusta tuntuisi, että omaa elämää täytyy kaunistella, pitää pinta eheänä.Hullua toisaalta, sillä oikeassakin elämässä minusta mukavimpia ihmisiä ovat ne, jotka uskaltavat avoimesti sanoa, että kaikki asiat eivät aina mene putkeen. Sellaisten ihmisten parissa tuntuu, että elämä on oikeaa elämää: välillä katkeran kitkerää ja välillä ah, niin suloista ja ihanaa.

Jos tunnette minut ja perheeni myös täällä oikeassa elämässä, niin pyydän: älkää kuuna ikuna siitä minulle mitään mainitko. Haluan pitää tämän blogin juuri tällaisena ja elää siinä kuvitelmassa, että blogistania on niin suuri ja yltäkylläinen paikka, ettei kukaan tuttava löydä tänne.

Joten tsemppiä sinullekin, uusi työkaveri, jatketaan hissukseen omilla tahoillamme ikään kuin tiet eivät olisi kohdanneetkaan.