Virhe nro 1: Otin reissuun mukaan varalle vain yhden infuusiosetin (siis irrallinen kanyyli asetinneuloineen ja letkut pikaliittimineen), vaikka tiesin, että joudun vaihtamaan setin säiliön vaihdon yhteydessä. Harkitsin ottavani kaksi, mutta säilytyspussukkani on sen verran pieni, ettei toinen mahtunut hyvin sinne. Lisäksi ajattelin aivan hyvin pärjääväni yhdellä, kun koskaan ei ole mitään ongelmia ollut.
 
Virhe nro 2: Yleensä jätän vanhan kanyylin paikoilleen niin pitkäksi aikaa, että näen uuden toimivan hyvin. Nyt jostain syytä toimin päinvastoin: irrotin vanhan kanyylin ennen kuin uusi oli paikoillaan.

Virhe nro 3: Pistin kanyylinneulan melko kohtisuoraan ja ilmeisesti painelin teipit huonosti ihoon kiinni. Tämä johti siihen, että neulaa poistaessani myös kanyyli irtosi ihosta ja neulasta.

Virhe nro 4: Jostain syystä mulla ei ollut edes tavallista ruiskua saati varainsuliineja tai niiden reseptejä matkassa. En vain ollut muistanut ottaa niitä.

Nämä neljä kohtalokasta virhettä johtivat melkoiseen paniikkiin eilisiltana. Kello oli jo lähemmäs 23, oltiin käymässä nukkumaan, ainoa insuliini, jota mulla oli mukana oli Humalog, mutta ei ollut mitään keinoa saada sitä ihon alle. Lisäksi paikallinen terveyskeskus ei ole viikonloppuisin avoinna, päivystykseen oli kolmisenkymmentä kilometriä matkaa ja me naisetkin olimme vastikään nauttineet lasilliset kuohuviiniä ja puolen litran tölkit siideriä. Eli ei lähellekään ajokunnossa.

Varteenotettavia vaihtoehtoja näytti ensin olevan vain yksi: pyrkiä keinolla tai toisella (=taksilla) keskellä yötä sinne päivystykseen  ja sieltä hankkia ruiskuja ja jotain pidempivaikutteista insuliinia. Ja julistaa koko tyhmyytensä ja huolimattomuutensa anoppilassa ja valvottaa koko porukkaa pitkin yötä, kun eihän kukaan osaisi nukkua, jos minä lähtisin insuliinia metsästämään.
Ilman insuliiniakaan ei voinut kuvitella menevänsä nukkumaan, koska happomyrkytys kehittyy pikainsuliinia käyttäessä jo tunneissa ja tarkoitus on kuitenkin ollut jatkaa tätä eloa. Lisäksi mulla oli verensokerit jo valmiiksi korkealla, sillä olin epäonnistunut noutopöydän hiilihydraattien arvioinnissa totaalisesti.

Tärisevin käsin kuitenkin tarrauduin siihen kiellettyyn vaihtoehtoon, jota normaalitilanteessa ei koskaan  - siis ei koskaan - saa tehdä. Työnsin varovaisesti irrallisen asetinneulan takaisin kanyylin muoviletkuun ja sen jälkeen ehjältä näyttävän setin takaisin ihoon. Tuossa tempussa on suuri vaara rikkoa muoviletku, jolloin insuliini ei ehkä menekään perille asti eikä se tietysti ole hygieenistä eikä muutenkaan suositeltavaa.

Viimeinen oljenkorteni näytti toimivan. Tarkkailin mahdollisia vuotoja korjausbolusten ajan ja tilanne vaikutti normaalilta. Hyvin en yötäni silti nukkunut: pelotti, jos kaikki ei toimikaan niin kuin pitäisi.

Onneksi oli onnea matkassa. Tyhmä olin kyllä ja tuota en jatkossa halua kokea enää koskaan. Kaikilla yön yli kestävillä keikoilla mulla on pakko - siis ihan pakko - olla varajutuissa mukana myös ruisku ja ampulli Protaphania. Enhän mä nyt yöllä voi Humalogia tunnin - parin välein tökkiä, vaikka päiväsaikaan tuollainen köyhän miehen pumppu toimiikin hyvänä varajärjestelmänä.

Laitan kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja kiitän siitä, että pääsin tällä kertaa pälkähästä. Koskaan ei enää tule tuollaista tilannetta, sen lupaan.