Tänään oli pelkäämäni diabetespoli. Hengissä selvisin, vaikka hoitajan luona pitikin itkeä tirauttaa. Mun on tosi vaikeaa kestää sitä, kun joku kohtalaisen ystävällinen ihminen kysyy, mitä minulle kuuluu. Silloin yleensä aina repeän itkemään.

Kaikki arvot olivat menneet huonompaan suuntaan, mikä ei sinänsä ollut mikään ihme. Itse asiassa odotin, että oltaisiin vielä syvemmällä suossa. Ei sillä, ei tuolla 8,4%:n arvollakaan kehumaan pääse, suositusten mukaan pitäisi olla alle 7,5% arvoissa. Viimeisimmät 10 vuotta olenkin ollut mallikelpoinen diabeetikko, nykyään olen aika kaukana siitä.

Tiedän, miten pääsen hyvään hoitotasapainoon, mutta en jaksa nyt tavoitella sitä. Tai aloitanhan minä aina aika ajoin tarkan kotiseurannan, mutta sitten vain en enää jaksa.

Lääkäri otti itse puheeksi hoitosuhteen päättämisen hänen kanssaan ja siirtymisen toisen lääkärin hoidettavaksi. Tämä paljolti sen takia, että vastaanoton aluksi kerroin odottavani siltä käynniltä lähinnä reseptin uusimista. Hänen tietämättään olin jo aiemmin sopinut diabeteshoitajan kanssa, että siirryn toiselle lääkärille. Hyvähän se oli, että lääkärin vaihto tuli hänenkin kanssaan juteltua ihan nokatusten.

Ei lääkärinvaihto varmasti taivaita aukaise, jos en itse tee itse oman itseni eteen yhtään enempää. Mutta uudessa lääkärissä ainakin silmä lepää, mukavampihan se on trimmattua, sympaattista ja nuorta mieslääkäriä katsella ja kuunnella kuin vanhaa naista, jolle olisi ollut tarjolla menestyksekäs ura myös harakanpelättimenä.