"Minä, Hiipu Liinunäiti, irtisanon itseni tänään 16.10 kotiorjan työstä. Irtisanoutumisen syynä on työehtosopimuksen, työaikalain ja työsopimuslain noudattamatta jättäminen. Lisäksi työstäni tuleva palaute on ollut pääosin kielteistä, jopa kriittistä, joten katson  työvelvoitteen päättyneeksi välittömästi. Irtisanomisajan työtunnit kuitataan pitämättömillä viikkovapailla, lomilla ja kertyneillä ylityötunneilla. Ilta-, yö- ja sunnuntailisät maksettakoon lopputilini yhteydessä lyhentämättöminä."
 
- -

Tällä ajatuksella on ollut hyvä herkutella. Monen monta kertaa on oikeastikin ollut mielessä jättää kaikki. Lyödä hanskat tiskiin ja vilkutella heipat koko nykyiselle elämälle.
Mutta mitäs tilalle? Yksin istuisin jossain yksiössä, kävisin yksin iltalenkillä, kaupassa ja viikonloppuna kapakassa. Harrastaisin ja matkustaisin yksin, mutta kenelle minä niistä hetkistä kertoisin, kenen kanssa kaiken jakaisin? Ketä minä silloin voisin rakastaa ja kuka minua rakastaisi?

Kyllä elämä olisi tyhjää ilman perhettä. Nyt se on liiankin täyttä, mutta ehkä jonkinlainen tasapaino löytyy ensi vuoden puolella (?).

Edit: Ei hemmetti, kyllä mä taitaisin nyt illan vilakassa  ottaakin sen sinkkuelämän yksiössä. Mutta ei, ei, ei. Vaikka väsyttää niin, että hädin tuskin hereillä kestän, niin ei auta. On mentävä tekemään aamuleivät ja eväät raksamiehelle. Ja huomiset vaatteet ja märät pyykit ja puhtaat pyykit ja mitähän muuta. Liinu kiljuu sängystä vähän väliä, hätäinen vaari könöttää olkkarissa, huudattaa telkkua. Mies on tietysti vielä raksalla, kunhan tulee, voidaan tervehtiä toisiamme kirosanoilla.
Oma elintila on kutistunut olemattomiin. Tuntuu, että pää repeää.Ihan oikeasti haluan vain ottaa ja lähteä, mennä johonkin nukkumaan.
Joo, ja jos mietitte, että onko järkeä toivoa vielä vauvaa tähän soppaan, niin minä kerron teille: EI OLE JÄRKEÄ, ei siis niin mitään järkeä.