Erehdyin sanomaan tiistai-illan entisöintipiirissä, kuinka väsynyt olen meidän kaksivuotiaaseen. Osakseni sain pitkiä katseita, ihmettelyä ja päivittelyä. Kertoipa joku siitäkin, miten asiat ennen vanhaan olivat.

Väärällä foorumilla suuni avasin. Ei ihminen muista enää 20 vuoden jälkeen, miltä silloin tuntui, kun lapsi vaan vetkuttelee, pistää hanttiin, huutaa, läpsii ja lopulta menettää malttinsa just silloin, kun pitäisi lähteä töihin. Ei sitä enää silloin muista, onneksi. Eikä mun auta enää manata lastani niille ihmisille, jotka eivät enää muista. Heiltä en saa sympatiaa, en hyväksyntää, vain pitkiä katseita, joita en totta tosiaan halua.

Joinakin hetkinä musta tuntuu, että voisin heittää lapsen päin seiniä. Pahin, mitä lapselle olen tehnyt, on karjuminen. Sekin tuntuu pahalta, kun samassa hetkessä näkee miten pieni ihminen säikähtää. Kamalinta on se, että lapsi säikähtää omaa äitiään, omaa rakkaimpaansa. Ja ehkä vielä kamalampaa on se, että yleensä lapsi kiukuttelee vain siksi, että haluaa huomiota siltä kaikkein rakkaimmaltaan, omalta äidiltä.

Äitiys on repivää - se vie laidasta toiseen, epätoivosta rakkauden huumaan.

Miten ihanaa on kuulla, kun oma pieni Liinu-tyttönen näkee äidistä ensi vilauksen hoitopäivän jälkeen, huutaa kovalla äänellä "MINUN ÄITI TULEE!!!!!" ja kiihdyttää juoksuaan niin kuin vain kaksivuotias voi ja lopuksi heittäytyy syliin täysin varmana siitä, että äiti ottaa vastaan.

Näin suuria tunteita en olisi koskaan tuntenut, ellei minusta olisi tullut äitiä.