Vasta viime viikkoisen lääkärikäynnin tuloksena ymmärsin, miksi tuo diabeteksen hoito on stressannut mua jo pitkään aika pahasti.

Tosiasia on, että pumpulla diabetes kuin diabetes on mahdollista saada hyvään hoitotasapainoon, jos työtä vain tekee tarpeeksi. Pumppu on juuri se väline, jolla insuliinia voidaan annostella mahdollisimman fysiologisesti. Pumppuhoidossa ei mitkään perusinsuliien vaikutuskäyrät tms. ole sotkemassa asiaa suuntaan tai toiseen.
Toisaalta taas pumppuhoito jos mikä, on kallista. Kanyylit, letkut ja muut maksavat kyllä moninverroin enemmän kuin vaikkapa monipistoshoidon kynät ja vaihdettavat neulat.

Kun näitä kahta asiaa, hintaa ja välinettä ajattelee, niin tottakai tulosta pitäisi syntyä. Ja tästä syystä minä olen kokenut, että olen yhteiskunnalle velkaa: hoitotasapainoni pitää saada tällä hoitomuodolla lähes terveen ihmisen tasolle. Veronmaksajat tämän lystin maksavat ja tietysti minun pitää lunastaa velkani heitä (ts. meitä) kohtaan.

Kun tähän ajatukseen lisää vielä sen, että diabeteslääkärini on kautta rantain yrittänyt kertoa, että näihin samoihin tuloksiin voisi hänen mielestään päästä myös uudemmilla perusinsuliineilla ja tavallisella monipistoshoidolla, olen kokenut tämän painostuksena hoitomuodon vaihtoon. Ja mistäpä muusta syystä hän minua siihen painostaisi kuin kalleuden takia.

Onneksi edellisellä hoitokäynnilläni nämä kuvitelmat ammuttiin alas. Minun ei kuulemma tarvitse ajatella yhteiskunnalle aiheuttamiani kustannuksia. Pumppuhoidon kustannukset ovat minulle kerrotun mukaan sairaanhoitopiirissämme vain murto-osa eikä niitä tarvitse ajatella sen enempää.
Kun tuollaisen asian joku sanoo ääneen, niin tottakai siinä on järkeä. Jälkikäteen ajatellen tuntuu ihan hölmöltä, että olen kantanut huonoa omaatuntoa siitä, että yhteiskunta panostaa minuun enemmän kuin itse saan aikaiseksi. Kaikesta sitä voi ihminen itselleen stressiä kehittää, ihan kuin näissä arkielämän odotuksissa ei olisi riittävästi kannettavaa...vielä koko yhteiskunta niskassa painolastina. Ei se ihme, että aina ei meinaa jaksaa.

Jatkossa ajattelen vain, että mulla on pumppu, koska mä tykkään siitä. Pumpun kanssa mun ei tarvitse koskaan pistää tietyllä kellonlyömällä, kunhan vain ateriat kuittailen. Lisäksi mun ei tarvitse koskaan töihin, kylille, ulos tms. lähtiessäni etsiä niitä insuliinikyniä mistään, mulla kun ne oli aina hukassa ja pinna paloi siinäkin  touhussa.