Hitto vie, nyt on marraskuun eka päivä. Tähän väliin mahtuu niin talon myynti, muutto kerrostaloon, hoitopaikan vaihto, rakennusluvat, pohjatyöt ja muuta raksahommaa loputtomiin asti. Lisäksi tähän väliin mahtuu paljon polkupyöräilyä, nautiskelua siitä, että tänä syksynä ei tarvinnut haravoida, ei viedä pihakalusteita varastoon eikä kantaa polttopuita sisään.

Tähän väliin mahtuu myös sadattelua siitä, ettei kerrostalosta löytynyt lumikolaa eikä edes lapiota, kun tänään olisin talkoohengessä mennyt pihalle pelastamaan jalkakäytäviä ja parkkipaikkaa lumen paljoudelta. Kai se sitten on uskottava, että jos kerrostalossa asut ja kiinteistöhuollosta on maksettu, niin kukaan ei saa itse laittaa rikkaa ristiin. Ei saa vaikka haluaisi, ja rikkurit on laitettu kuriin viemällä lumenluontivälineet aitan taakse.

Elämä on nykyään melkein yksinhuoltajan elämää. On mulla tosin vakituinen sänkykaveri, mutta siitä on harvoin mihinkään muuhun kuin omaa puoltaan lämmittämään. Ei vaan jaksa haluta, kun on väsynyt ja silloin kun jaksaa haluta, ei meinaa jaksaa, kun kroppa on niin rikki kaikesta työnteosta.
Mies tekee oikeita töitä ja töitä tontilla. Minä teen oikeita töitä, kotitöitä ja hoidan lapsen. Pinna venyy, paukkuu ja katkeaa molemmilla, mutta yksi asia pitäisi muistaa: uuden kodin rakentaminen on yhteinen asia.