Voi juma joo. Vielä eilen olin tosi hyvällä tuulella ja ajattelin, että mukavahan se on, kun hommat etenee, vaikka noita vaareja onkin täällä taas kohta ihan riittävästi.

Mutta nyt, katseltuani tuota appiukkoa kohta vuorokauden, olen jo toista mieltä. Hidas se on, niin kuin aiemmin jo kerroinkin. En ymmärrä sitä, että jos hommiin ollaan lähdössä, niin aamupalapöydässä vetkutellaan eikä lähdetä reippaasti liikenteeseen. Jotain kertoo sekin, että tänään tontille ensimmäisinä ehdimme me Liinun kanssa. Ja nämä kaksi aikuista miestä, joiden ei periaatteessa tarvinnut kuin herätä, nousta, syödä, pukea raksakamat päälle ja lähteä, tulivat vasta hetki meidän jälkeen. Minä heräsin, keitin kahvit ja teevedet, tein eväät koko porukalle, katoin aamupalan pöytään, korjasin sen pois, huolehdin kolmevuotiaan ja itseni päiväkuntoon ja raksavaatteisiin ja silti ehdimme ennen muita. Huoh sentään.

Raksalla on nyt taas ikävää olla. Mulla on tosi ulkopuolinen olo. Mies puuhaa isänsä kanssa siellä taivaanrajassa nosturinsa kanssa ja _he_ suunnittelevat, mitä tekevät ja missä järjestyksessä työt etenevät. Ikään kuin se olisi heidän talonsa, heidän yhteinen projektinsa. Mä olen pelkkää ilmaa.
Inhottavaa olla syrjässä. Inhottavaa olla mustasukkainen miehestä ja vielä miehen omalle isälle.

Kaikesta huolimatta lähdetään taas sinne Liinun kanssa, kunhan tyttö herää. Onhan meillä tytöillä vielä jokunen lauta maalaamatta.