Piti käydä ostamassa rautakaupasta pari pikkupurkkia maalia. Satuin kauppaan samaan aikaan erään äidin ja hänen tyttärensä kanssa. Äiti oli arviolta 75-vuotias ja tytär jonkun vuosikymmenen nuorempi, olisiko ollut siinä viisissäkymmenissä.

Tytär toimitti äitinsä asiaa määrätietoisesti ja painokkaasti. Äiti seisoi mykkänä vieressä, olisi varmaan itsekin saanut asiansa hoidettua, mutta ajatteli varmaan, että antaa tuon Mirjan nyt hoitaa tämä asia, kun niin kovasti tahtoo. Mirja ohjasikin uutterasti äitiään oikeaan suuntaan niin sanallisesti kuin taluttamallakin: "tule tänne päin, ne ovat täällä - - " ja selitti myyjälle uudestaan ja uudestaan, millaisia koukkuja hänen äitinsä tarvitsee. Oikeat koukut löytyivät ja tytär kiitteli myyjää ja ohjasi äitiään taas oikeaan suuntaan kohti kassoja.

Jäin katsomaan heidän peräänsä ja näin itseni ja Liinun. Siinä hetkessä ymmärsin, kuinka meilläkin Liinun kanssa ajastaan osat vaihtuvat. Minä olenkin jonain päivänä tyttäreni ohjattavissa. Hän neuvoo ja hoputtaa - ja minä puolestani tahtomattani ärsytän häntä, kun olen niin hidas enkä muista, mihin suuntaan piti mennä ja mitä seuraavaksi piti tehdä. Jotenkin pelottavaa. Mahtaakohan Liinu sietää minua enää sitten?

Ja vielä pelottavampaa: omat vanhempani vanhenevat päivä päivältä. Isäni täyttää tänä vuonna 67 vuotta, äitini 64 vuotta. Tätä nykyä he ovat hyväkuntoisia, toimiliaita ja pärjäävät kaikin puolin itsekseen - ja avustavat vielä meitä tuossa rakennushommassa. Muutama vuosi enää, ja isänikin täyttää 70 vuotta. Onkohan minusta heitä hoitamaan?