Eilisen riidan jälkeen mietiskelin tätä blogia ja sitä, mitä tänne on tullut kirjoiteltua. Olen sellainen ihminen, että mielelläni kertoisin vain mukavia asioita ja kiillottaisin meidän perheen kuvaa. Toisaalta siitä, että mä täällä kaunistelisin asioita, ei olisi mulle mitään apua. Kun kai tämän blogin pitäisi toimia jonkinlaisena terapian korvikkeenakin.

Mutta sitten kun sitä kertoo elämästään niin kuin se oikeasti on, jotenkin alkaa pelottaa. Tuntuu, että ei hemmetti, ei tällaista voi kertoa kenellekään, kun tämä on oikeasti niin huono juttu. Samalla sitä miettii ja pohtii, että kuka tätä käy lukemassa. Muutamia tiedänkin, mutta varmasti käy sellaisiakin, jotka tuntevat minut, mutta minä en tiedä heidän lukevan elämääni kuin kirjaa. Voisihan sitä nämä ajatuksensa piilottaa salasanan taakse, mutta olisiko se minulle mikään ratkaisu. Omat etunsa on molemmissa ratkaisuissa, mutta menköön nyt ainakin vielä hetken näin.

Ja ei se meidän riita onneksi mikään maailmansota ollutkaan. Tai ainakin se loppui nopeasti. Mieskin näyttää nyt vihdoin ymmärtäneen sen, että riidellä voi, mutta vihanpidolla ei voiteta mitään. Joten iltapusujen jälkeen oltiin molemmat taas ihan normaalisti kuin mitään riitaa ei olisi koskaan ollutkaan.
Silloin ammoin muinoin seurustelun alkuaikoina mies piti tapanaan mököttää ja mököttää ja tehdä piiiiitkiä kävelylenkkejä, kun ei osannut leppyä heti. Onneksi tuo on sentään jotain tällä välin oppinut.