Ollaan oltu miehen kanssa yksissä kymmenen (10) vuotta. Kaikki laittamani ruoka on aina kelvannut - jopa jauheliha-maksa-lihapullat maistuivat, vaikka mies ilmoitti, ettei maksaruokia syö.
Nyt tiedän missä menee raja. Uskaliaasti yritin ravita rakennustyömiestäni laittamalla hänelle evääksi kaksi lanttusupikasta. Lanttusupikkaat palasivat eväsrasiassa kotiin - toisesta oli pala hävinnyt; toinen oli täysin koskematon.
Illalla mies kertoi ulkonäön perusteella luulleensa lanttusupikasta raakapakasteeksi, jossa ruiskuoren sisällä on joku pihvi ja jonka minä olin unohtanut paistaa ja laittanut raakana hänelle evääksi. Maistiaisten jälkeen mies oli jo alkanut epäillä, olisiko ruiskuoren sisällä sittenkin lanttua. Tarkempaa perehtymistä perinneruokaan hän ei kuulemma edes harkinnut, maku oli todettu hänen makuhermojen vastaiseksi.
Lanttusupikkaista saimme pitkät, makeat röhönaurut. Pitäisiköhän niiitä ostaa useammin - naurulle ainakin olisi tilaa meidän perheessä.

Raksalla mies sai tänään piharakennuksen nosto-oven paikoilleen ja lukkoon. Tämä on todella suuri ilonaihe, sillä nyt meillä on rakennuksella lukittua varastotilaa reilut 60 neliötä. Tämä tarkoittaa myös sitä, että ne kaikki työkalut, joita mies on säilyttänyt meidän ykkösautossa, voi huomenna purkaa sinne varastoon. Autoon mahtuu pian siis muitakin kuin kuljettaja ja työkalut, joita tarvitsee rakentaessaan omakotitaloa.

Jos teidän perheessä tarvitaan lisää hymyjä, voin lähettää jääkaapista jäljellä olevat lanttusupikkaat - nosto-ovesta, ja sen kiinnittäneestä miehestä en näillä näkymin aio luopua. Mutta hymyä, hymyä, sitä aion jakaa huomenna kaikille.