Tänään lounaan jälkeen Liinu katosi taas juoksujalkaa omaan huoneeseen ja pisti leikit pystyyn alta aikayksikön. Itse siivoilin jäljet ja pyörin hetken ympyrää keittiössä. Niin outo oli tämä tunne: minua ei tarvita.

Kohta kolme vuotta on mennyt niin, että minua tarvitaan koko ajan (vähän pitää liioitella). Ja nyt pyörin keittiössä tuskissani, kun en tiedä, mitä tekisin. Päätin suunnata hetkeksi makoilemaan, ennen kuin laitan Liinunkin päiväunille. Ja siellä minä sitten loikoilin: Yksin. Omassa parisängyssä. Keskellä päivää. Liinun hereilläoloaikana. Ihmeellistä! Eikä tyttö tullut edes viereen huutamaan: "Nyt on päivä! Ei ole mitään syytä käydä nukkumaan", niin kuin tavallisesti tekee, jos yritän makoilla päiväsaikaan.

Meidän Liinu taitaa olla jo aika iso tyttö. Ei se ihme, että toisinaan vauvakuume vaivaa. Toisaalta se kuume kyllä laantuukin aika herkästi, kun ajattelen itseäni tekemässä talon loppusiivousta tai muuttoa maha pystyssä.