Olen jo monena iltana yrittänyt kirjoittaa tänne. Aloittanut, keksinyt otsikon ja heit kohta pyyhkinyt sen taas pois. Edes tästä kirjoittamisesta ei ole tullut mitään.

Periaatteessa meidän perheessä ei ole mitään isoja ongelmia, eli kaikki mistä valitan, on vain turhaa valitusta. Viisaat siis lopettavat lukemisen tässä vaiheessa.

Mutta kun jotenkin ei vain mene hommat putkeen. On monta pientä tai isompaa asiaa, jotka painaa ja jotenkin en vain ole sinut itsenikään kanssa.

Ensinnäkin tuon kiivaan rakentamisen, mutta hitaan valmistumistahdin myötä mua on alkanut ahdistamaan tämä meidän tilapäisasunto todella pahasti. Suurin syy ahdistukseen on nämä pienet tilat ja se, että nyt paraikaa pitäisi pestä ja laittaa talvikamat pois ja ottaa kesäiset tilalle. Millä helvetin ajalla mä sen teen, kun se tarkoittaa samalla vaatehuoneen siivoamista. Ja vaatehuoneen siivoaminen tarkoittaa sitä, että Liinu levittää kaikki kamat sieltä pitkin poikin kämppää, kun itse yrittäisin ennemmin järjestää niitä. Tietysti voisin laittaa Liinulle jonkun filmin pyörimään, jolloin tyttö istuisi kuin tatti ja saisin siivota. Mutta jos tekisin noin, varsinkin jos tekisin noin hoitopäivän jälkeen, olisin aika kamalan huono äiti.

Toiseksi appiukko on täällä taas. Ovat nyt pe-ma miehen kanssa tontilla töissä. Lähinnä villoittavat yläkertaa, tekevät kattokoolauksia ja sen sellaista. Käytiin raksalla alkuillasta Liinun kanssa ja olihan ne siellä saaneet jotain tehtyä. Olin taas vain kuvitellut, että homma etenisi ihan oikeasti, eikä tuolla tavalla millimetrin tarkkuudella. Joten kun menin sinne, mua alkoi vituttaa entistä enemmän sen sijaan, että olisin ollut onnellinen siitä työstä, joka siellä oli jo saatu tehdyksi. Appiukko lähtee tiistai aamuna, joten ei ole mulla enää monta päivää lusittavana.

Kolmanneksi mua vituttaa, kun talviset "uuden elämän aloittamiset" ei todellakaan menneet putkeen. Helvetti mä jaksa laihduttaa, kun ruoka on mun ainoa ilo. Mutta kohta helteet ja kesävaatteet on täällä ja mä haluaisin näyttää hoikemmalta. Mitään ei saa ilmaiseksi, mutta jos ei mihinkään jaksa panostaa, niin silloin ei saakaan mitään. Ei siis auta kuin hyväksyä faktat, vai mitä?

Neljänneksi minä kaipaan omaa miestäni. Kaipaan takaisin normaalielämään. Mutta silloin harvoin, kun meillä on perheen yhteistä aikaa, en enää osaa olla hänen kanssaan. Komentelen ja määrään, kaikki pitäisi mennä niin kuin me Liinun kanssa on totuttu tekemään. Ajatuksena tuntuisi mahtavalta päästä hänen kainaloonsa ja olla siinä huolettomana ja kiireettömänä, käytännössä se ei vain onnistu.

Viidenneksi tämä meidän nykyinen koti kaipaisi kipeästi rättiä ja luuttua. Onhan täällä imuroitu ja tehty venäläisiä siivouksia, mutta matot pitäisi saada pihalle ja kaikki paikat pyyhittyä, jotta mielialakin kohenisi. Kaikki työt tuntuvat vain vaativan liikaa ja mihinkään ei energia riitä.

Ja kuudenneksi: mun supertarkka verensokeriseuranta on historiaa. Olen toki sokereita mittaillut, mutta mitään hiilihydraatteja tai muutakaan elämää ei ole kirjattu mihinkään. Pairn viikon pääsät on lääkärikin, jolle tietysti pitäisi näyttää olevansa mallikas diabeetikko. Noloa, kun pumppulaisen verensokerikäyrät ei ole tasaisia. Jos kerran hoitovälineet on huippuluokkaa ja tulokset ei, ei kai auta kuin katsoa peiliin.

Ja sama tilanne se on näiden muidenkin asioiden kanssa. Peiliin sopii kurkata ja sen jälkee miettiä, mistä asioista saa valittaa ja mistä ei.