Liinu oli reissussa pääkaupunkiseudulla isovanhempiensa luona.

Ja voihan ärsytys sentään!

Elämänmeno oli ollut aika Liinu-lähtöistä. Ja eihän siinä mitään, niin se kuuluukin olla, kun kyseessä on isovanhemmat ja ainoa lapsenlapsi.
Mutta siinä vaiheessa kun lapsi tahtoo luettavan satuja keskellä yötä tai ei suostu ruokailemaan, mikäli hänelle ei rakenneta joka kerta retkiruokailupaikkaa keskelle olohuonetta, ei minusta olla enää oikeilla jäljillä. Arvaatte millaista nyt on olla lapsen kanssa, joka on vajaan viikon verran saanut tahtonsa kaikessa läpi.

Ehkä pahin kaikesta on Liinun puhetapa, joka on tarttunut anopista, joka mitä ilmeisemmin haluaa puhua teennäisen huolitellusti, jottei vanhaa kotiseutua huomaa puheesta. Ennen vanhaan meillä raikasi huuto: " Mie tahon/Mie en taho!!" ja tätä nykyä kolmevuotias huutaa minulle: "Mä haluun/Mä en haluu!!" ja samoin entinen "Äiti, kato!" on muuttunut muotoon "Äiti, katso!" Argh sentään! Kiukutelkoon, kyllä minä Liinun ruotuun laitan, mutta unohtaisi nyt tuon anopin puhetavan.