On riidelty miehen kanssa. Kaikki sai alkunsa siitä, että menin Liinun kanssa viemään ukolle evästä tontille, kun oli sitä pyytänyt.

Miestä ei näkynyt missään, autoa ei ollut pihassa. Kurkkasin yläkertaan ja näin, että ukko oli purkanut yläkerran kylpyhuoneen kattoa, jonka isäni oli viime viikolla rakentanut. Muilta osin mikään työ ei näyttänyt edenneen yhtään mihinkään. Ja mieskin oli kuulemma lähtenyt huoltoasemalle syömään.

Minä hermostuin totaalisesti. Kun vittu mikään homma ei etene mihinkään. Ja sitten kun joku toinen käy tekemässä raksalla jotain, niin ukko vain valittaa ja parhaassa tapauksessa purkaa. Toi mun mies on oikein perkeleen milliville, jonka ei olisi pitänyt alkaa yhtään mihinkään hommaan.

Kyllä naapureissa hommat etenee. Miehen mukaan se johtuu vain siitä, että siellä on palkattuja kirvesmiehiä ja muuta ammattikuntaa. Ja paskanmarjat sanon minä: saattaa nimittäin naapurien isännät olla piirun aikaan saavempia ja eivät ehkä mittaile seinän suoruuksia millin sadasosilla. Siellä näyttää taloprojekteilla olevan jonkunlainen johto. Joku, joka huolehtii että heillä hommat etenee ja kokonaisuus pysyy kasassa. Meillä päin vain tuijotetaan yhtä kohtaa, mietitään ja rakennetaan pieteetillä ja ei osata ajatella, mitä kaikkea muuta siinä sivussa voisi sähkömies tai se paljon parjattu kirvesmies-appiukko tehdä. Sitten kun mä yritän ajatella kokonaisuutta ja sanoa, mitä pitäisi tehdä, toiselta palaa käämit kokonaan.

Noh, aikani huusin miehelle puhelimessa sekä raksalla että autossa ja sain pariin otteeseen luurin korvaan. Ja tietysti mun piti soittaa vielä vaan ja jatkaa ja saada luuri korvaan. Pikkuhiljaa siinä autoillessa ja huutaessa päästiin Liinun kanssa kotiin ja ajattelin, että ehkä tämä tästä, kunhan saan rauhoittua hetken itsekseni.

Ja vielä mitä: äijä tunkee kotiin. Ei järjen hiventäkään. Kotona vittuuntunut vaimo ja tänne pitää tulla. Ärsyynnyin vielä enemmän, sillä toinen käy raksalla vain purkamassa ja tulee tänne kotiin vetelehtimään mitään ilmoittamatta aivan liian aikaisin. Jos olisin tiennyt, että herra saapuu kotiin heti puoli kahdeksalta, niin olisinko minä mielummin käynyt kaupassa yksin vai raahannut huutavan kolmevuotiaan kanssani sinne? Niinpä.

Laitoin Liinun nukkumaan ja valmistelin tytön hyvin: kerroin, että ei kannata pelästyä, jos äiti ja iskä vähän huutavat. Ja huusimmehan me, tai ainakin minä huusin. Mulla on ihan kurkku kipeänä ja taatusti naapurit, tai paremminkin koko kerrostalo on perillä siitä, että meillä oli hiukan riitaa.

Tuntui siltä, että en saa raivoani talttumaan ollenkaan. Olisi tehnyt mieli vetää miestä turpiin. Tuli huudettua ja sanottua kaikenlaista, lähinnä nyt vain mollattua miestä. Periaatteessa kaiken sanomani takana seison, mutta ehkä sitä kaikkea ei olisi kannattanut sanoa, sillä kyse on kuitenkin vain minun mielipiteistäni.

Mun mies on pitkävihainen. Uhkaili sillä, että hän ei rakenna enää yhtään. Minä saan kuulemma hankkia sinne miehet tekemään. Mies oli niin rauhallinen ja päättäväinen, että tottakai mua hirvittää se mahdollisuus, että se on tosissaan. Mutta eihän se voi olla tosissaan: meillä on velkaa jo ihan riittävästi, ei tässä enää kenenkään työstä voi alkaa maksaa. Ymmärtäähän mieskin sen?

Mun tekisi mieli penkoa avioerohakemus jostain netistä. Mutta siinä on vain se mutta. Sinänsä mä luulen, että me saatettaisiin olla miehen ja Liinun kanssa ihan onnellisia, en minä miehestäkään eroon tahdo. Tämä tilanne on nyt vain niin karmea, että haluaisin pois, ihan mihin tahansa.
Mutta mihin tästä nyt sitten lähtisi? Liinua ei voi jättää eikä oikein miestäkään. On avioliitto, lapsi, puolivalmis talo, velkaa ja tulevaisuuden suunnitelmia. Mutta silti pitäisi päästä pois, johonkin paikkaan missä voitaisiin olla koko perheen kesken onnellisia, ulkoilla, lueskella, ruokailla, pelata tai tehdä kiireettä ihan mitä tahansa, käydä vaikka uimassa, ei se sen kummempaa tarvitsisi olla. Haluaisin vain unohtaa koko talon. Voitaisiinhan me tietysti jossain reissussa piipahtaa, mutta mitä se auttaa? Yhtä epätoivoinen tilanne on reissunkin jälkeen ja mun on aina niin vaikeaa palata tähän kamalaan arkeen, kun saa hetken nauttia paremmasta elämästä.

Olisihan me alunperin voitu ostaa rivitalon pätkä kaupungista, jos kerran maalla ei ollut hyvä olla. Asua siinä ja harrastaa kaikenlaista. Taidettiin ryhtyä tuon talon suhteen liian ahneiksi, kun haluttiin talo, jossa on riittävästi tilaa. Nyt se kaikki kostautuu.

Mies ei jaksa. Toinen on reilun vuoden ajan ollut miltei joka päivä raksalla. Mies toivoisi saavansa tietysti kannustusta ja empatiaa ja mitä minä teen: hyökkään aina vain uudelleen.Väsyttää ja ahdistaa.

Mies lähti joku aika sitten, kun huusin, että en kerta kaikkiaan pysty rauhoittumaan, jos hän on kotona. Yhtä lailla huusin, että kotiin ei tarvitse tulla yöksi. Samoin huusin, että meidän rahoja et mene mihinkään hotelliin törsäämään, että ota vain patja kainaloon ja mene raksalle nukkumaan. Tosi järkevää minulta, ei oikein voi puolustella. Meidän projektihan tämä on, samaan suuntaan meidän pitäisi pyrkiä, ei tällä tavalla toisiamme kiduttaa.

Tottakai mua nyt kun olen pikkuhiljaa rauhoittunut, kaduttaa kaikki, mitä sanoin. Tekisi mieli ottaa mies syleilyyn, pyytää anteeksi ja kaatua sängylle naimaan. Mutta vielä mitä, toinen on jääräpäinen ja pitkävihainen. Mulla on vielä kova työ edessä, ennen kuin mies suostuu juttelemaan minulle yhtään mitään saati sitten koskemaan minuun. Sillä tavalla mies kostaa. Ja saa nyt nähdä, milloin se ylipäänsä tulee kotiin vai tuleeko.

Ei jessus, mitenköhän me tähän nyt päädyttiin? Edellisestä grande-luokan riidasta on niin pitkä aika, että en muista milloin se oli, mutta ei tämä silti olisi ollut tarpeen. Nyt olo on väsynyt ja nolo. Pahalta tuntuu mennä yksin nukkumaan, minä kamala olen ajanut oman rakkaimpani ja Liinun oman iskän pois kotoaan.