Jännä nähdä taas kerran, miten oma siskoni reagoi tuohon meidän rakentamiseen. Sisko ei koskaan ole katsonut meidän talon kuvia, ei kysynyt puolta kysymystäkään. Muutamia kertoja on käynyt tontilla (kun on ollut pakko eli kun on sattunut olemaan mukana ja isämme on ollut tulossa sinne töihin tms.). Näinäkin kertoina hän on aina istunut autossa.

Voihan toki kyseessä olla pelkkä kiinnostuksen puute, en mä odotakaan, että jokaiselle meidän talon rakentaminen olisi elämän ykkösjuttu. Toisaalta monet tuntemattomatkin ovat kiinnostuneempia rakentamisestamme kuin oma sisko. Kyseessä siis voi hyvinkin olla meille tuttu vanha kauna, sisarkateus.

Yhtälailla me siskon kanssa lapsina piirreltiin talojen kuvia ja suunniteltiin, millainen talo haluttaisiin. Molemmat varmasti jossain vaiheessa haluttiin suunnitella taloja ihan työksemme ja se oli selvää, että kumpikin halusi joskus tulevaisuudessa suunnitella ja rakentaa oman talon.

Oman perheeni elämä on nyt edennyt tähän vaiheeseen. Meille talon rakentaminen on mahdollista jo ihan sen takia, että asutaan täällä kauempana kaikesta eli maa ja rakentaminen ei maksa ihan niin paljoa kuin Etelä-Suomessa. Lisäksi mun mies on sellainen, että pelottomasti ryhtyy uusiin asioihin. Hänellä on taitoa ja kykyjä käytännön töissä. Nämä asiat on siskolla toisin, joten sieltä voi hyvinkin kummuta tuo kiinnostuksen puute.

Ymmärrän kyllä siskoa täysin. Kyllä sisarkateus on mullekin tuttu tunne. Jos niin haluaa ajatella, toiselta löytyy taatusti jotain sellaista, jota itsellä ei ole, vaikka miten haluaisi. Mun sisko on pidempi ja hoikempi kuin minä, lisäksi hän puhuu todella hyvin englantia (kotikielenään) ja ovat reissanneet huomattavasti enemmän kuin meidän perhe. Noista asioista voisi olla kateellinen, jos haluaisi. Onneksi siihenkään ei ole enää voimia: meillä on erilliset elämät, erilliset haaveet ja erilliset pettymykset. Molempien elämään taitaa riittää kaikkea ihan omiksi tarpeiksi - ei tarvitse enää toisen omia kadehtia.