Liinulla oli tänään ohjelmassa vesirokkorokotteen pistäminen. Ja äitiä hirvitti koko homma, sillä etukäteen tyttö oli kertonut, että hän ei halua rokotetta. Ajankohta oli sellainen, että oli näppärämpää nakittaa mies viemään Liinua terveyskeskukseen hoitajan tykö. Sekin toisaalta hirvitti, vaikka odotettavissa oli sopuisempaa yhdessäoloa kuin Liinulla ja äidillä on.

Tyttö oli valmisteltu hyvin rokotusta varten: edellisenä iltana näytin insuliiniruiskulla miten homma tapahtuu. Pistin itseäni käsivarteen ja reiteen, kun en oikein tiennyt, mihin se rokote laitetaan. Hymyssä suin vakuutin tytölle, että näin se tapahtuu, katso ei satu yhtään, äitikin pistää ja huomenna sinuakin pistetään, kivaa!

Hätätilanteen varalta mies oli varustettu pienellä rusinalaatikolla - jos oikein menisi hankalaksi, niin lahjontaa, lahjontaa. Tässä tilanteessa lahjonta olisi täysin luvallista ja sallittua.

Kuten arvaatte: kaikki oli mennyt täydellisesti. Diabeetikkoäidistä ja siitä, että pistäminen on niin arkipäiväistä, on omat etunsa, vaikka ne aika harvassa onkin. Liinua ei ollut itkettänyt koko homma, rusinat oli popsittu piikin jälkeen, pukemiset sujuivat hienosti ja kotona minua odotti iloinen parivaljakko, joka oli myös käynyt pakastimesta ottamassa jätskiherkkuja.

Hyvä niin, mutta miksi vain äidille känkkäillään?