On se kuulkaa hyvä, että mun mies on sellainen kuin on (ainakin joissain asioissa).

Oltiin eilettäin tietysti taas ilta raksalla ja mua ihan oikeasti välillä heikottaa, miten sairaan paljon siellä on vielä tekemätöntä työtä. Huokailin siinä, että ei varmaan koskaan päästä siihen ja siihen vaiheeseen... Mies totesi vain, että kunhan nämä kostean tilan seinät on muurattu, niin ei mene kuin kolme päivää, kun kaikki väliseinät on pystyssä ja levytetty.

Toisaalta on ihailtavaa, että toinen pystyy edelleen suhtautumaan niin, että eihän tässä pitkään mene, kaikkihan on kohta valmista. Toisaalta mua vituttaa tuollainen suhtautuminen, sillä kerta toisensa jälkeen nuo miehen "tässähän menee vain pikkuhetki" -arviot on menneet pitkiksi enkä oikeasti voi luottaa siihen, mitä hän sanoo.

Äkkiseltään kuvittelisi, että jos tällainen yltiöpessimisti ja -optimisti risteytetään, saadaan aikaan suhtkoht normaali ihminen. Meidän Liinu vain, jos häntä nyt risteytyksen tuloksena voi pitää, on kyllä tullut ennemmin isäänsä. Vast'ikään tyttö totesi raksalla: "minun huone valmis on. Täällä iinu nukkuu". Todellisuudessa siitä huoneesta puuttuu vielä _kaikki_, mutta kai myönteisyys kantaa elämässä paremmin kuin oma pessimismini.