Kaikki kolmen vuoden takaiset asiat pyrkivät tänä päivänä mieleen niin elävinä. Sitä muistaa synnytyksen etenemisen ja sen kuinka seuraavina päivinä katseli vauvaansa keskoskaapissa tippaletku päässä. Oma maha oli yhtä iso kuin edellisenä iltanakin ja silti kertoivat, että tuo pieni nyytti oli meidän vauvamme.
Äitiyden suuresta onnesta ei ollut tietoakaan, lähinnä vain pää pyörällä katselin elämääni ja pientä raasua sängyssään. Sitä ihmetteli ja itkeskeli ja yritti selvitä.

Kotiinpääsy oli onnen aikaa  - ja pian sen jälkeen tuli sellainen epätoivo, että siitä toipuminen kesti pitkään. Tuntui epäreilulta, että omalta vauvalta ei saanut mitään palautetta siitä, että osasi hoitaa tätä ja että tekisi vauvan oloa yhtään paremmaksi. Ei, pelkkä huutoa se oli.Teki niin tai näin, niin huutoa riitti.

Elämänmuutos oli melkoinen, kun siihen asti oli saanut päättää itse, mitä teki ja milloin ja yhtäkkiä joku oli jatkuvasti vaatimassa enemmän kuin halusin antaa. Huutoa riitti, olinpa sitten hypoglykemian partaalla tai vessassa, ei vauva katsonut, onko äidillä nyt sopiva hetki. Traumaattista aikaa, nyt kolmen vuoden jälkeen jo onneksi elettyä ja suureksi osaksi käsiteltyä elämää.

Ei siis ihme, että kyyneleet kihosivat silmiin, kun tänään etenimme miehen kanssa kohti Liinun huonetta ja lauloimme samalla: "Paljon onnea vaan...".