Jos elämäntilanne on se, että on vain yksi lapsi, sekin jo kolmevuotias ja kohtalaisen rauhallinen tyttö. Mies on, tosin aina poissa, mutta on kuitenkin joku, jonka kanssa tätä elämää voi jakaa ainakin henkisesti, vaikka ei juuri muuten. Rakenteilla on unelmien talo, työpaikka on hyvä, lisää lapsia toiveissa. 

Onko oikeutta valittaa? Asiathan on loppujen lopuksi aika hyvin.

Ristiriitaista kyllä, mutta vaikka asiat on kohtalaisen hyvin, niin mulla kaatuu kaikki päälle. Energiaa ei ole mihinkään ja sen lopunkin energian vie se, että harmittelee tekemättömiä töitä, joita ei kuitenkaan jaksa tehdä. Sitten sitä miettii, että voisihan asiat olla toisinkin, monella muulla on, ja silti ne jaksaa paremmin kuin minä. Että ei mulla ole oikeutta valittaa ja olla näin väsynyt kuin olen. Ota tästä nyt sitten selvää.

Että näissä fiiliksissä tämä viikonloppu. Mummu lähti juuri, oli Liinun kanssa perjantai-illan ja lauantain, jotta minäkin pääsin raksalle. Hyvä niin, ja hyvin meillä siellä meni. Mutta tänään täällä kotona kaikki tekemättömät työt vyöryy päälle, flunssa kaataa petiin, väsymys painaa, kun Liinu huuteli nenänpyyhintään pitkin yötä. Lisäksi on ovulaation aika, ja sen verran riitaista on miehen kanssa edelleen, että mitään uutta ei ole odotettavissa siltä saralta, vaikka tuntuu, että juuri nyt pitäisi vaan jaksaa yrittää. Kun ei jaksa ja innostu, niin siitäkin saa huonon omantunnon. Ja sitten äitini vielä ohjeistaa: kyllä minä suosittelisin, että oman itsesi takia ette ihan vielä lisää lapsia toivoisi. Oikeassa se varmaan on, mutta ohjeiden vastaanottaminen ei ole koskaan ollut mun vahvoja puoli.