Osallistuin tänään koulutukseen, jossa puhuttiin työhyvinvoinnista ja ihmissuhteista työpaikalla Koulutus antoi ajattelemisen aihetta ja niin varmasti oli tarkoituskin. Vaikka koulutuksen lähtökohtana olivat nimenomaan työpaikan ihmissuhteet, ne teoriat on kyllä suoraan sovellettavissa parisuhteeseen.

Jotenkin mä jäin miettimään sitä, että mies suhtautuu minuun aina kannustavasti ja hyväksyvästi. Kehottaa lepäämään, jos en jaksa ja kannustaa yrittämään, jos epäilen taitojani. Hyvä mies se on.
Mutta entäs minä sitten: vaadin väsyneeltä lisää, koitan ruoskia eteenpäin ja silloinkin, kun toinen on kaikkensa antanut, saatan epäillä, yrittikö toinen riittävästi.

Eihän me toki ihan noin mustavalkoisia persoonia olla, kyllä multakin kannustusta välillä saa ja yhtälailla mies toisinaan on kaukana unelmamiehestä, mutta jos meidät pitäisi tyypitellä, tuollaisia me oltaisiin.

Kyllä mun kuulkaa tarvitsee aikuistua ihan oikeasti. Mun tarvitsee hyväksyä toinen ihminen just sellaisena kuin se on. Loppujen lopuksi kaikki koituu kuitenkin meidän hyväksi tai tuhoksi. Itse voin valita, mitä teen ja mihin tähtään.

Tulis nyt mies kotiin, niin mä olisin sille oikein hyvä. Mutta siellä raksallahan se aina vaan on. Taidetaan lähteä Liinun kanssa siellä piipahtamaan ja jos tällä kertaa käytäisiinkin siellä ihan sovinnolla vaan. Kehuttaisiin ja pussattaisiin, ehkä tämä homma toimisi paremmin niin.