Olen ollut ihan hyvällä tuulella tosi pitkään kunnes satuin tänään menemään käymään raksalla. Ja sen jälkeen: hyvä tuuli on tipotiessään, kaikki vituttaa ja olo on uupunut. En enää mene sinne ikinä, en ainakaan pariin viikkoon.

Mua ottaa päähän niin saatanasti tuo miehen verkkaisuus. Näyttelisi edes sen ajan, kun me käydään raksalla, että on kova kiire ja painaisi olevinaan tehokkaasti hommia. Mutta ei, se on kuin jostain hidastetusta filmistä - ei mitään kiirettä, ei minkäänlaista. Seisoskelee ja juttelee, ehkä leikkaa jonkun villapalasen ja painelee sen koolausten väliin ja sitten voi pitää taas taukoa. Ja lapsenkin kanssa joutaa leikkimään, ei ole mitään kiirettä.

Musta tuntuu, että olen valinnut puolisoni ihan väärin. Tietysti taas on syytä katsoa peiliin. Oma vika, turhaan valitan. Irti ei pääse, eikä tosissaan haluakaan. Se vain on varmaa, että tuon ihmisen kanssa en enää koskaan ala rakentamaan yhtään mitään, mun hermo ei kestä tuollaista enää yhtään. Se ei ole sellainen aikaansaava ihminen, jota osaisin arvostaan. Mua harmittaa suuresti, että rakennetaan vasta nyt, kun en käytännöllisesti katsoen voi koskaan olla raksalla  potkimassa miestä persuksiin (ja tuskin siitä mitään hyvää seuraisi, jos siellä olisin...).
Ja toisaalta: sekin inhottaa, että mä mollaan täällä miestäni enemmän tai vähemmän julkisesti ja toinen (kai?) oikeasti tekee kovaa duunia. Ainakin se on iltaisin ihan sairaan väsynyt.

Mun ja miehen perusluonteet on täysin erilaisia: jos esimerkiksi ollaan lähdössä johonkin, minä tykkäisin, että lähdetään liikkeelle heti, jotta ehditään perille ajoissa. Ja entäs mies sitten, hän voisi makoilla pitkään, puuhastella kaikenlaista ja sitten jossain vaiheessa - kaikessa rauhassa tietysti - voisi vaikka lähteä liikenteeseen. 

Tiedän, että tuo miehen rauhallisuus on piirre, johon hänessä myös rakastuin. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka antoi minulle luvan levätä, jos väsytti. Ensimmäinen ihminen, joka sanoi, että ei aina tarvitse jaksaa painaa täysillä. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan, voi sentään.

Musta tuntuu, että tällaisessa stressitilanteessa, niin kuin tämäkin rakentaminen on, meidän pitäisi perheenä katsoa samaan suuntaan ja ponnistella yhdessä. Mutta aina kun mä yritän katsoakaan tuonne raksalle päin, mua ahdistaa pahasti. Sen sijaan, että haaveilisin uudesta ihanasta kodista, mua vain ahdistaa se työmäärä mikä vieläkin on edessä. Oikeasti haluaisin kulkea pilvilinnoissa ja suunnitella uuden kodin idylliä, mutta olen siihen aivan liian väsynyt. Mulla ei ole aikaa, voimia eikä kiinnostusta.

Tänään sorruin siihenkin, että valitin miehestä äidilleni. Musta on tosi typerää levitellä puolisoiden keskinäisiä asioita kummenkaan lapsuudenkotiin, mutta äitini sattui soittamaan juuri pahimman vitutuksen aikaan ja kysymään, mitä meille kuuluu. Sai sitten kuulla, mitä meille kuului. Nyt jälkikäteen harmittaa. Parempi olisi ollut, jos en olisi vastannut puhelimeen lainkaan.

Huomisesta tulee taas mukava päivä. Appiukko ja mies ovat raksalla, lisäksi tulee oma isäni. Sinänsä mukavaa, että hän tulee, niin hommat etenevät varmuudella. Ainoa huono puoli on se, että mulle ei jää omassa kodissani illaksi mitään muuta sijaa kuin keittiön tuoli, sillä Liinu on laitettava nukkumaan meidän makuuhuoneeseen, oma isäni Liinun huoneeseen ja appiukko olohuoneeseen. Isäni ja Liinu menevät aikaisin nukkumaan, appiukkoa valloittaa telkkarin ja olohuoneen ja mitä minä teen: könötän keittiön nurkassa kovalla tuolilla ja toivon, että kello olisi niin paljon, että voisi hiipiä omaan sänkyyn ja toivoa, ettei Liinu heräisi siihen.
 
Kyllähän tämän kaiken kestää, mutta jäljet tämä tällainen elämä jättää.