Appiukko tuli loppuviikosta miehen pyytämänä apuun. Hyvä kun tuli, sillä eihän autotallin levytyshommia oikein yhden miehen voimin tehdä, täysmittaiset kipsilevyt on hankilia käsitellä, vaikka levyhissikin on ollut apuna. Mies suhtautui tapansa mukaan ennakolta hyvin myönteisesti töiden etenemiseen. Autotalli olisi kuulemma levytetty lauantain ja sunnuntain aikana ja hänen isänsä katoaisi meidän nurkista heti maanantai aamuna. Näin kuulemma tapahtuisi,  vaikka sähkörasioita onkin jonkin verran ja vaikka autotallissa vaaditaan suurelta osin tuplalevytys.

Kuinkas sitten kävikään...

Lauantain ja sunnuntain tekivät pitkää päivää ja eikä tämä maanantai näytä yhtään lyhyemmältä. He kuulemma painavat hommia ihan tosissaan, mutta aikaa vain kuluu. Kävin viikonloppuna molempina päivinä tekemässä tontilla lumityöt, sunnuntaina en sitten enää voinut olla viisastelematta työtahdista. Sitä en epäile, etteivätkö tee töitä ihan tosissaan, ehei. Se minua vain epäilyttää, että ei ole pyrkimystäkään rationalisoida töitä ja miettiä koko ajan töiden edetessä, miten homman saisi etenemään rivakammin.

Ymmärrän hyvin, että vielä ensimmäiseen kipsilevykerrokseen piti piirtää tarkasti passin avulla jokainen runkotolppa ja koolaus, mutta että vielä toiseenkin kerrokseen piirrellään noiden koolausten paikat, eikä vain siis yhtä viivaa, vaan ihan oikeasti jokaisen koolauspuun molemmat reunat. Sairasta hommaa!

Ihmettelin sitten ääneenkin, että miksi te siihen toiseenkin kerrokseen piirtelette nuo viivat, johon appiukko fiksuna sitten selittää, että katsos: "Ruuvit pitää saada osumaan näihin koolauspuihin, ne ei pidä näitä levyjä lainkaan, jos ruuvit osuu noiden välien kohdalle". Johon minä totesin: "Teillä on jo reunimmaiset ruuvit, johon sen näkee silmällä, että poraa vaan siihen keskelle samaan linjaan. Mutta jatkakaa te vaan tuota nysväämistä, jos ei silmällä näe" ja lähdin paikalta, jottei tilanne olisi muuttunut ilmiriidaksi. Harrastetaankohan kenenkään muun omakotityömaalla piirtelyä noin aktiivisesti?

Miehen isä siis lähtee huomenna tiistaiaamuna tai jos ei lähde, niin ilmiriita on pystyssä. Appiukon luontainen hitaus käy hermoon todella pahasti. Väitän, että vaikka tulisi tulipalo, appiukko ei osaisi toimia ripeästi. Herääminen, television aukaisu, tekstitelevision vakiosivujen lukeminen, aamu-uutisten katsominen, aamupalan nautiskelu, lehden luku etu- ja takaperin, teen santsaus, lusikan pyörittely teekupissa edestakaisin, hunajan maiskuttelu, tiesään tarkistus uudelleen tekstitv:stä, huulien rasvaus, kuuden puolilitraisen vesipullon täyttäminen ja pakkaaminen termokassiin, pyjaman säntillinen viikkaus, luontaistuotenappien ottaminen ja puhelimen asentaminen rintataskuun sekä handsfree -napin kiinnittäminen paidan kaulukseen vievät nytkin aamuisin reilun tovin, vaikka illalla olisi sovittu, että raksalle lähdetään nopeasti.
Joka aamu mies on joko seissyt eteisessä raksavaatteet päällä tai istunut pihalla autossa odottamassa, kun toinen nysvää jakauksensa kanssa ja tarkistaa, onko huulirasva, kynä, muistilappukuutio ja kaikki tilpehöörit, joita ilman maailma kaatuu, varmasti mukana.
Ymmärrän hyvin, että jokaisella meillä on tietyt omat rutiininsa, mutta se on kyllä outoa, että niistä ei osaa poiketa, vaikka tilanne sitä vaatisi. Onneksi tuo appiukon hitaus närästää myös miestä, eli ihan yksin en ole tätä mieltä.

Ehkä eniten inhoan tuossa sitä, että miehessäni on samaa piirrettä, onneksi vain murto-osan verran. Isässään se on niin korostunut, että mulla on todellisia vaikeuksia hillitä itseäni.
Ja entäs nämä appiukon jatkuvat vouhotukset: voi jumankauta sentään! Nyt viimeisimmäksi hän on keksinyt, että hänpä ei juokaan enää kahvia, ei kuulemma ole loppiaisen jälkeen juonut yhtään mukillista. Jees, hyvä niin, mitäpä siitä. Mutta kahvin tilalla pitää nyt sitten olla tiettyä vihreätä teetä, mikään meidän talon kohtalaisen laajasta teevalikoimasta ei oikein käy, vaan hän toi sitten omat vihreät teet ja hunajat mukanaan ja tietysti mun piti sitten metsästää sitä samaa merkkiä, kun ne itse tuodut loppuivat heti alkuunsa, kun sitä hyvää vihreää teetä lipitetään nyt sitten alvariinsa. (Se tee on kuulemma niin erikoista että sitä ei ihan jokapaikasta saakaan.) Ja raksalla tottakai: eväänä pitää olla mies vihreää teetä ja hunajaa, argh!
Ja milloin pidetään ns. paastopäiviä, syödään pelkkiä hedelmiä ja tuoremehua. Ja milloin on voimassa atkinsin dietti ja hiilareiden varominen. Sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tuollainen ei ole miehekästä ja mua inhottaa suuresti, että oman mieheni isä käyttäytyy noin. Siinähän on suuri vaara, että jonain päivänä miehestäkin tulee samanlainen, yöks! Tekisi mieli ostaa appiukolle hamekangasta, hiusväriä ja kynsiviila, niin saa nysvätä niillä vaikka kaikki päivänsä, kunhan ei vain tee sitä minun kotonani.

Kun appiukko oli edellisen kerran meillä, lihoin sen pariviikkoisen rupeaman aikana muutaman kilon ihan sen takia, että vitutti niin paljon. Ja kun vituttaa, tekee mieli ostaa suklaata joka kerta, kun käy kaupassa. Nyt ollaan kohta menossa taas samaan suuntaan ja sekin vituttaa. Eikä tilannetta helpota ollenkaan se, että Liinu on räkätaudissa ja ollaan käytännössä telkeydytty tänne neljän seinän sisälle. Eli allapäin, räjähtämispisteessä ja vittuuntuneena. Tämä purkaus onneksi helpottaa jo jonkin verran ja se, että huomenna koittaa vapaus (jos koittaa?!?), helpottaa sitten lopullisesti.

Ensimmäistä kertaa ajattelen nyt, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa sellainen avaimet käteen -talo. Olisihan siinä puolensa, mutta meidän luonteet nyt vain on sellaisia, ettei se ollut todellinen vaihtoehto - kaikki pitää aina tehdä itse, kun kaiken kuvittelee aina osaavansa tehdä itse.
 
Jees, nyt vähän helpottuneena ja rauhoittuneena lähden juomaan TEETÄ...